Monta kuukautta sitten olin matkalla metrolla; itäkeskuksesta kotiin kun joku humalainen iso mies tuli vastaani ja huusi :"mene täältä pois. Heti pois ulkomaalainen sika". Minä vain hymyilin ja en sanonut mitään. Yritin unohtaa hänet. Hän huusi taas :"Etkö ymmärtänyt ulkomaalainen sika? Sanoin pois".Mietin vähän aika ja menin metrosta ulos.
Täytyy tunnustaa että olin vähän vihainen ja hermostunut. Tietysti en pelännyt häntä ollenkaan. Olen syntynyt vallankumouksen aikana ja olen kasvanut sodan aikana. Pommi ja ohjus ja kranaatti oli joka paikassa. Olen nähnyt monia satoja ruumiita ympärillä ja väkivalta aina ympäröi elämääni. Ja sitten oli vankilan aika. Kidutus; kipu ja pettymys. Olen menettänyt monta hammasta, ja monta luunmurtumaa ovat muistoesineet siitä ajasta. Jos haluan vertailla, tuo humalainen mies oli vain älytön vitsi! Hän ei voinut tehdä mitään.
Mutta olin vähän vihainen muille. Ei kukaan sanonut mitään hänelle ja tämä on pelottava asia. Aina on joku hullu, joku vihainen. Tämä ei ole niin tärkeää. Tärkeämpi on se että mitä on muiden reaktio. Jos toisetkin ovat vain hiljaisia se on oikeasti pelottava tilanne. Milloin ja mistä meidän vastuumme alkaa? Jos istumme vain hiljaa ja ajattelemme että tämä ei ole meidän asia, enemmin tai myöhemmin ongelma on meidän oven takana. Eilen se tapahtui Norjassa ja huomenna on jonkun muun vuoro.
Hyvä idea opiskella kieltä näin blogiin kirjoittamalla ja samalla kirjoitat todella tärkeästä asiasta suoraan ja koskettavasti.
VastaaPoista"Pommeja, ohjuksia ja kranaatteja oli joka paikassa." Tässä yksi korjausehdotus. Kun kirjoitin tuota lausetta tajusin vasta silloin sen tunnetasolla todeksi. Jatka vaan kirjoittamista! Tästä meidän hiljaisten täytyy tietää ja uskallusta on löydyttävä vastuun kantamiseen.
Kiitos kavasti kommentista. Teidän kemmentit motivoivat minua kirjoittamaan paremmin.
VastaaPoista